Venäjän
hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 on aiheuttanut paljon strategisen tason
muutoksia maailmassa. Muun muassa Suomi ja Ruotsi ovat hakeneet Naton
jäseniksi. Niiden jäsenyyden on hyväksynytkin nyt jo 28 jäsenmaata ja kaksi
maata taas ei.
Vaikutus
turvallisuus ja puolustuspolitiikkaan on ollut syvällinen ja dramaattinen
molemmissa hakijamaissa. Se muuttaa myös Naton tilannetta dramaattisesti Pohjois-Euroopassa.
Kaiken mahdollisti kansan Nato kannan dramaattinen muuttuminen kielteisestä jäsenyyttä
kannattavaksi oikeastaan samalla hetkellä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Pelko
on vahva kannustin. Se mahdollisti ja pakotti päättäjät liittämään, tai yrittämään
liittää, Suomi ja Ruotsi sotilasliitto Naton jäseneksi. Siellähän on edelleen
ne kaksi kantoa kaskessa. Unkari ja Turkki.
Taustalla on
vanha ”turvallisuusdilemma”, sen mukaan toisten aikomuksia koskeva
epätietoisuus ja sen aiheuttama epävarmuus kannustavat jokaista huolehtimaan
itse mahdollisimman pitkälle omasta turvallisuudestaan eli aseistautumaan
mahdollisimman hyvin. Kuten Suomessakin on nyt käynyt. Tämä käytäntö on
vakiintunut valtioiden itsepuolustusoikeutta koskevaksi periaatteeksi ja
oikeudelliseksi normiksi.
Tilanne on
sinänsä otollinen, kun Venäjän kaikki huomio on nyt kokonaan Ukrainassa, eikä
se pysty aktiivisesti heittämään kapuloita rattaisiin hakuprosessissa. Toisaalta
Naton ja EU:n rivit ovat tiivistyneet Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Kuitenkin Unkari
viivyttäessään Suomen ja Ruotsin jäsenyyttä sekoittaa aktiivisesti Naton ja
EU:n asiat keskenään havitellessaan EU:n jäädytettyjä tukimiljardeja. Lisäksi
se kantaa kaunaa Suomelle ja Ruotsille niiden kritiikistä Unkarin
oikeusvaltiokehityksestä.
Suomi on
tiivistänyt 2000 luvulla sotilaallista yhteistyötään Naton ja Ruotsin kanssa. Suomen
vahva puolustus onkin luonut pelotteen ja kyvyn tukea Naton pelotepolitiikkaa
sekä Pohjois- Euroopan vakautta. Kuten Matti Pesu Maanpuolustuslehden
artikkelissa mainitsee, niin Suomen Nato jäsenyydessä on kyse vuosia vallinneen
käytännön liittosuhteen formalisoinnista – toisin sanoen siirtymisestä
epäformaalista asemoitumispolitiikasta sopimusperusteiseen liittosuhteeseen.
Siis allianssiin.
Liittyäkseen
Pohjois-Atlantin liittoon Suomen on allekirjoitettava sen peruskirja
Pohjois-Atlantin sopimus. Sopimuksen kova ydin on sen viides artikla,
allekirjoittajamaat lupaavat siinä ryhtyä tarpeellisiksi katsomiinsa toimiin
tukeakseen hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaistaan.
Julkisessa,
yhteiseen sopimukseen perustuvassa muodollisessa sotilaallisessa
liittoutumisessa piilee sotilaallisen liittoutumisen kova ydin. Valtiot eivät
koskaan voi saada täyttä varmuutta siitä, saavatko ne ystäviltään hädän
hetkellä tukea. Turvatakuut ovat pyrkimys vähentää tätä epävarmuutta. Tämä
yhteinen turvatakuu nostaa samalla kynnystä käyttää sotilaallista voimaa
liittokunnan jäseniä vastaan.
Pohjois-Atlantin
sopimuksen allekirjoittaminen merkitsee Suomelle liittymistä peruskirjan
ympärille rakennettuun, siviili- ja sotilaspuolesta koostuvaan järjestöön. Siihen
liittyy muun muassa puolustussuunnittelua ja operatiivisten suunnitelmien
laatimista, sekä säännöllistä harjoitustoimintaa. Tämä kaikki tuo muutoksia Suomen
turvallisuuspoliittiseen asemaan.
Miltä Suomen
politiikka liittokunnassa näyttäisi? Kaiken ydin on maan strateginen asema,
jonka taas määrittää Suomen maantieteellinen sijainti Venäjän naapurissa. Sen 1.342
kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Pääasiallisin turvallisuusuhka on
siis Venäjä. Suomen toiminnan ytimessä tulee aina olemaan perinteinen puolustus.
Naton vuoden 2022 strategisessa konseptissa määritellään päätehtävinä pelote ja
puolustus, kriisinhallinta ja yhteistyövarainen turvallisuus. Ei siis pidä
unohtaa myöskään kriisinhallintaa ja yhteistyövaraista puolustusta, koska Naton
joillakin jäsenmailla pääasialliset turvallisuusuhkat ovat esimerkiksi terrorismi,
tai vaikkapa Euroopan epävakaa eteläinen naapurusto. Siis Pohjois-Afrikka ja Lähi-Itä.
Nato on kokonaisuuksiensa summa, jossa jokaisella maalla on omanlaisensa
turvallisuusuhkat ja oma maantieteellinen sijaintinsa. Myös poliittinen
kulttuuri luo oman leimansa niihin, kuten vaikkapa Unkarin ja Turkin autoritäärinen
kehitys.
Naton ja
Venäjän vastakkainasettelu on painottunut viime vuosina Itämerelle ja arktiselle
alueelle. Suomi on sekä Itämerellinen, että myös arktinen maa. Kuten Matti Pesu
Maanpuolustuslehden artikkelissa mainitsee, Suomi on sekä Itämerellinen, että
arktinen valtio, joka nivoo toisiinsa Naton Itämereltä aina Mustallemerelle
ulottuvan ”itäisen reunustan”. Jäseneksi tultuaan Suomi muodostaakin Natolle
uuden ”koillisen reunustan”, johon vaikuttavat sekä pohjoisten alueiden, kuten Kuolan
niemimaan ja Pohjois-Atlantin, Itämeren piirin turvallisuuskehitykset.
Suomen tärkein
tehtävä Natossa on huolehtia omasta kansallisesta turvallisuudesta. Sopimuksen
kolmas artikla myös edellyttää sitä. Aiemmasta poiketen kansallista
turvallisuutta kehitetään kuitenkin myös liittokunnan kokonaisetu ja tavoitteet
huomioiden. Haaste siis on yhdistää kansalliset ja liittokunnan intressit. Suomi
saakin sitten aikanaan tietoa Naton puolustussuunnitteluprosessista ja syötteitä
oman puolustuskykynsä kehittämiseksi.
Toinen uusi
asia on sitten harjoitustoiminta. Kansainvälinen ja kansallinen
harjoitustoiminta voi aiheuttaa vaikutuksia Venäjällä. Harjoitukset osoittavat
liittokunnan voimaa ja yhtenäisyyttä suhteessa Venäjään. Venäjä tulee
luonnollisesti reagoimaan näihin asioihin.
Kuten Tuomas Forsberg
kirjassaan viisaasti mainitsee: ”Nato ei vie Suomen suvereniteettia, se ei
pakota Suomea muuttamaan sen turvallisuuspoliittista linjaa tyystin
toisenlaiseksi tai vedä Suomea ilman eri päätöstä mukaan konfliktiin, joissa
Suomalaiset joutuisivat kuolemaan taistelukentällä.”
Nato ei ole
pelkästään ”huonon sään” varalle, vaan myös ”hyvän sään” varalle. Se tulee
olemaan aina läsnä, aikanaan myös arkipäiväistyy, kuten on käynyt EU:lle.
Petteri Sortes
