Ajatuksia
Kansallisuusaate ja –liikkeet ovat tärkeä tekijä tutkittaessa poliittisia ilmiöitä maailmassa viimeisen muutaman sadan vuoden ajalta. Kuitenkin käsitteenä nationalismi on hyvin nuori. Sitä ruvettiinkin käyttämään valtiota, kansakuntaa ja kieltä yhdistävässä merkityksessä vasta 1800-luvun lopulla.
Nationalismissa käytetyt tunnusmerkit ja apukäsitteet ovat kieli, etnisyys, yhteinen historia ja alue. Ne ovat sinällään monimielisiä ja epämääräisiä.
1920- ja 1930-luku
Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan päättyessä näyttämö oli kovin erilainen vuosisadan vaihteeseen verrattuna. Nationalismi oli uusia valtioita aatteellisesti yhdistävä voima, mutta monissa tapauksissa se oli myös sisäisten ja kansainvälisten ristiriitojen lähteenä. Voittajavaltioiden vetämät valtiolliset rajat olivat ennen kaikkea poliittisia ja historiallisia. Uusissa valtioissa oli paljon kielellisiä, etnisiä ja nationalistisia vähemmistöjä, jotka vaativat omia oikeuksiaan. Ne olivat sitten 1920- ja 1930-luvuilla kansainvälisten kiistojen lähteinä. Hyvinä esimerkkeinä vaikkapa Suomea koskien Itä-Karjalan kysymys, sekä Ahvenanmaa. Vähemmistöt olivat myös hyvä peruste valtiollisten rajojen muuttamista koskeville aluevaatimuksille. Molemmissa tapauksissa paikallinen nationalistinen agitaatio ruokki valtioiden välisiä kiistoja ja antoi niille hyviä diplomaattisen kiistelyn aiheita. Kuten vaikkapa Hitlerin Saksan taipumus vedota saksalaisten vähemmistöjen kohteluun niissä maissa, jotka se halusi valloittaa.
1920-luvun lopulla alkaneen laman myötä oikeistolainen liikehdintä järjestäytyi ja sen tuloksena syntyi Suomessa Lapuanliike. Vihtori Kosolan johdolla liike otti vaikutteita erityisesti Mussolinin Italian fasismista.
Kansanliike järjestäytyi Isänmaallinen kansanliike – puolueeksi, joka sai parhaimmillaan 14 kansanedustajaa vuosien 1933 ja 1936 vaaleissa. IKL kaipasi kovasti myyttisiä Kalevalan laulumaita Itä-Karjalasta, mutta se ei toisaalta kaivannut siellä asuvia venäläisiä. Myös keskitysleirijärjestelmä, joka otettiin käyttöön jatkosodassa valloitetuilla alueilla, kopioitiin ulkomailta. Sehän on alun perin Brittien keksintöä ja käytettiin ensimmäistä kertaa jo Buuri sodassa. Apua varmasti kyseltiin suomalaisessa jatkosodan toteutuksessa liittolaismaa Saksasta.
Radikaali oikeisto on määritelty oikeistoksi, koska se ei suuntaudu tasa-arvon tavoitteluun kuten vasemmisto. Se ei kuitenkaan painota oikeistolaista talouspolitiikkaa, vaan sosioekonomisissa kysymyksissä liikkeen sisällä on suurta ajallista ja paikallista vaihtelua vaikkapa Euroopan sisälläkin. Radikaalin oikeiston oikeistolaisuus näkyy ennen kaikkea sen arvoissa, jotka koskevat sosiokulttuurisia kysymyksiä, kuten kansallista identiteettiä, lakia ja järjestystä, maahanmuuttoa sekä tietysti aborttia.
Radikaali oikeisto on laitaoikeiston osa, kuten äärioikeistokin. Koko laitaoikeistoa yhdistävä piirre on se, että se suhtautuu kielteisesti liberaaliin demokratiaan. Radikaali oikeisto on myös usein populistista, kuten vaikkapa Perussuomalaiset Suomessa.
Radikaalit oikeistolaiset puolueet ja liikkeet tavoittelevat kansakunnan vahvistamista etnisen yhdenmukaisuuden ja perinteisiin arvoihin palaamisen kautta. Liikkeet korostavat lakia ja järjestystä, sekä perinteisiä perhearvoja ja painottavat etnonationalistisia myyttejä.
Kuten oli vaikkapa 1930-luvulla IKL:ssä, joka haikaili Kalevalan laulumaita myyttisestä Neuvostoliittoon jääneestä Itä-Karjalasta.
Radikaali oikeisto puolustaa kansallisen enemmistön oikeutta suojella kulttuurista identiteettiään. Vakavin uhka tälle on radikaalin oikeiston mukaan maahanmuutto etenkin muslimimaista, sillä muslimien katsotaan olevan liian erilaisia ja haluttomia assimiloitumaan.
Maahanmuuttajia radikaali oikeisto syyttää kansallisen identiteetin vaarantamisesta, rikollisuuden ja turvattomuuden kasvusta, työttömyyden lisäämisestä, sekä sosiaaliturvan väärinkäytöstä, mutta eivät toisaalta suosi verosuunnittelun ja veronkierron vähentämistä ja tutkimista. Tai yleensäkään panosta talousrikollisuuden tutkimiseen ja torjuntaan. Ne eivät myöskään puutu veroasteen laskuun veropuolta vahvistamalla. Kuten olemme Orpon hallituksen päätöksistä huomanneet. Julkisuuteen tulee silti ideoita Kela etsivistä, jotka vahtisivat työttömiä. Ne ovat silti vain lillukanvarsia varsinaiseen talousrikollisuuteen verrattuna.
Tämän lisäksi oikeistoradikaalit puolueet, kuten Perussuomalaiset, kannattavat ajatusta kantaväestön suosimisesta työelämässä, asumisessa ja terveydenhuollossa. Radikaali oikeisto myös suhtautuu torjuvasti toimenpiteisiin, joiden tarkoitus on lisätä etnisten ryhmien, maahanmuuttajien ja sukupuolten välistä tasa-arvoa.
Muina uhkina radikaali oikeisto näkee ylikansalliset organisaatiot, kuten Euroopan Unionin, ylikansalliset yritykset, talouden globalisaation, sekä muut prosessit, jotka sen mukaan edistävät haitallista yleismaailmallisuutta ja yhdenmukaistumista.
Oikeistoradikaalia demokratiaa onkin kutsuttu etnokratiaksi, joka on ristiriidassa moniarvoisen liberaalin demokratian arvojen kanssa.
Turvallisuusdilemma
Kansainvälisessä politiikassa on aina ajankohtaisena myös turvallisuusdilemma. Dilemman mukaan toisten aikomuksia koskeva epätietoisuus ja sen aiheuttama epävarmuus kannustavat jokaista huolehtimaan itse mahdollisimman pitkälle omasta turvallisuudestaan eli aseistautumaan mahdollisimman hyvin.
Kuten olemme viime aikoina huomanneet, Venäjän sapelinkalistelu ja hyökkäys Ukrainaan aiheutti pelkoa ja paniikkia pienissä liittoutumattomissa maissa, kuten Suomi ja Ruotsi. Se kannusti ja pakotti molemmat maat liittymään pika pikaa sotilasliitto Natoon. Tosin siinähän lisätään turvallisuutta kansainvälisen yhteistyön avulla, eli liittoutumalla, joka on vastoin radikaalin oikeiston periaatteita. Pelko lisää opportunismia.
Kun on kuitenkin yhä epätodennäköisempää, että sodan joutuu kohtaamaan henkilökohtaisesti (ainakaan Suomessa ja Ruotsissa) sotatoimien yleisen hyväksymisen kynnys saattaa laskea. Kuten vaikkapa tulevaisuudessa jonkin USA johtoisen Nato-operaation, tai jonkin entisen siirtomaavallan operaatiossa jossain sen entisessä siirtomaassa. Lisäksi suuren yleisön suhtautumista sotilaallisten keinojen käyttökelpoisuuteen voi vastaisuudessa olla huomattavan helppoa manipuloida. Toisaalta kansalaisten keskuudessa on kasvanut vastenmielisyys omia tappioita kohtaan (niitä kuuluisia sinkkiarkkuja) ja jopa vihollisen tappioita kohtaan.
Sodankäynnin monimutkaisuus ja kulujen kasvu kannustaa toisaalta myös kansainvälisen sotilasyhteistyön syventämiseen. Naton jäsenyys suo siihen hyviä ja hyödyllisiä tilaisuuksia. Toisaalta USA voi Naton johtavana valtiona edellyttää (etenkin pieniltä Venäjän rajamailta, kuten vaikkapa Suomelta), että aseita ja varusteita ostetaan siltä, eikä vaikkapa Ranskasta tai Englannista. Tämä voi korostua etenkin kahdenvälisissä kauppaneuvotteluissa, joissa EU tai edes Nato ei tuo pienille maille lisää neuvotteluvoimaa. Supervalta voi hyvinkin käyttää neuvotteluvoimaansa ja miksi se ei käyttäisi, kun se kerran on mahdollista?
Liittoutumalla Yhdysvaltain ja Naton kanssa Suomi ja Ruotsi osallistuvat myös suurvaltakilpailuun kilpailtaessa johtavan suurvallan, eli hegemonin asemasta. Eli suurvaltapolitiikkaan on pakko ottaa kantaa, koska emme todellakaan ole enää puolueettomia ja liittoutumattomia turbulentissa maailmassa.
Petteri Sortes