Järjestystä globaaliin poliittiseen sekamelskaan
Globaali tilanne
Tässä maailman ajassa päällimmäisenä ovat globaalit
haasteet, kuten ilmastokriisi ja rajat ylittävät pandemiat, sekä
suurvaltasuhteiden kriisiytyminen. Kylmän sodan jälkeinen aika on ohi ja
seuraavia vuosikymmeniä leimaa kamppailu globaalista herruudesta
demokraattisten ja autoritaaristen hallintomallien välillä.
Vaikka globaali voimatasapaino on kehittymässä
moninapaisempaan suuntaan, aiheuttaa suurvaltojen voimapolitiikka edelleen
ennennäkemättömiä haasteita tavoitteille rauhasta, kehityksestä ja globaalista
hallinnasta. Suurvaltojen näkemykset asiasta kuin asiasta ovat hyvin erilaisia.
Yhdysvallat ja Kiina
Yhdysvallat ja Kiina ovat pitkittyneessä
kauppasodassa, Taiwanin tilanne on jännitteisin vuosikymmeniin, kansainvälinen
koordinaatio koronaviruspandemian raivotessa epäonnistui, eivätkä globaalit
pyrkimykset puuttua ilmastokriisiin vastaa tilanteen vakavuutta. Suurvalloilla
on kuitenkin ollut perinteisesti tärkeä rooli kansainvälisen järjestyksen
ohjaamisessa kriisien läpi ja uudistamisessa niiden jälkimainingeissa.
Tällaisen ”järjestäjän” roolin omaksuminen vaatii suurvalloilta materiaalisia
kyvykkyyksiä, sekä halukkuutta ottaa vastuuta järjestyksen tulevaisuudesta,
mutta myös toiminnan suuntaa ohjaavan ja tulevaisuuteen katsovan
”järjestysvision”, joka samalla ohjaa suurvallan politiikkaa, sekä
kansalliselle, että kansainväliselle yleisölle. Itse asiassa visio on tärkeä
osa suurvaltaidentiteetin muodostumista. ”Järjestämisessä” ei siis ole kyse
pelkästään vallan resursseista ja niiden käyttämisestä, vaan myös suurvaltojen mainitsemien
arvojen ja institutionaalisten vaihtoehtojen hyväksyttävyydestä, sekä niiden
yhteensovittamisesta keskenään. Nykytilanteessa ei kuitenkaan ole selvää,
ovatko suurvaltojen näkemykset kansainvälisestä järjestyksestä tarpeeksi
lähellä toisiaan, jotta ne voisivat sopia yhteiselon ja yhteistyön perusperiaatteista,
saati keskeisimpien globaaliongelmien ratkaisemisesta.
Kansainvälinen järjestys
Yhden määritelmän mukaan kansainvälinen järjestys
”ylläpitää kansainvälisen yhteisön perustavanlaatuisia tai ensisijaisia
päämääriä”. Näistä päämääristä tärkeimpiä ovat kansainvälisen yhteisön
säilyttäminen, ulkoisen suvereniteetin ylläpitäminen, väkivallan rajoittaminen,
sekä lupausten ja omistusoikeuden kunnioittaminen, toisaalta se voi tarkoittaa myös
vakiintuneita sääntöjä ja järjestelyjä, jotka ohjaavat valtioidenvälisiä
suhteita. Kansainvälinen järjestys ei siis ole pelkästään kuvaus tasapainon
tilasta, vaan myös käsite, joka tarkoittaa pyrkimystä ennustettaviin
valtioidenvälisiin suhteisiin, mutta mahdollisesti myös ylevämpiä tavoitteita,
kuten rauha tai yleensä hyvä elämä. Sikäli kun/jos järjestyksellä pyritään
johonkin lopputulemaan, se ei myöskään synny itsestään, vaan vaatii
tarkoituksenhakuista rakentamista, ylläpitämistä ja muokkaamista kansainvälisen
yhteisön jäseniltä. Se ei synny itsestään jostain tyhjästä.
Valtioiden käsitykset toisistaan
Tämän takia valtioiden ympäröivää maailmaa koskevat
käsitykset, jotka rakentuvat sekä sisäsyntyisesti, että kanssakäymisessä
kansainvälisen yhteisön kanssa, vaikuttavat lopulta siihen, millainen järjestys
kansainvälisellä areenalla kulloinkin vallitsee. Kuitenkin laajaa
yhteisymmärrystä kansainvälisen järjestyksen säännöistä on vaikea saavuttaa
ilman vakiintunutta suurvaltojen välistä valtatasapainoa kansainvälisessä
järjestelmässä. Sitä voidaan kuvata termein yksi-, kaksi-, tai moninapainen,
riippuen suurvaltojen määrästä. Kansainvälinen järjestys pitää sisällään paitsi
arvoista, normeista, säännöistä, käytänteistä ja organisaatioista koostuvan ”identiteetti-
ja instituutiokomponentin”, sekä myös ”valtakomponentin”. Jälkimmäinen nostaa
keskiöön paitsi suurvaltojen (tai yksittäisen suurvallan eli hegemonin) etuoikeutetun
aseman, mutta myös vastuun kansainvälisen järjestyksen rakentajina ja
ylläpitäjinä. Ensin mainittu taas siirtää huomion koko järjestyksen, sen
keskeisten rakennuspalikoiden, sekä johtavien valtioiden aseman oikeutukseen.
Liberaali sääntöpohjainen järjestys
Liberaali sääntöpohjainen järjestys kattoi alun pitäen
keskeisimmät kansainväliset instituutiot, kuten 1) Yhdistyneet kansakunnat, 2) Kansainvälinen
valuuttarahasto, 3) Maailmanpankki, sekä tulleja ja kaupankäyntiä koskeva 4)
GATT-sopimus ja myöhemmin myös 5) Euroopan yhteisön ja muut alueelliset
organisaatiot. Järjestystä pönkittivät sen keskeiset arvot, tärkeimpinä YK:n
peruskirjaan kirjatut valtioiden suvereniteetti ja alueellinen koskemattomuus.
Tämä arvopankki on laajentunut vuosikymmenten varrella kattamaan paitsi
vapaakaupan periaatteita, myös keskeisiin ihmisoikeussopimuksiin ja
Etyk-sopimukseen kirjattuja yksilön vapauksia, sekä valtioiden vastuita
suhteessa kansalaisiinsa. Erityisesti lännen näkökulmasta järjestykseen
sisältyi myös turvallisuuskomponentti, joka rakentui Naton ja Yhdysvaltojen
muiden liittolaissuhteiden ympärille. Toki kylmää sotaa leimasi myös vallan
tasapaino kaksinapaisessa kansainvälisessä järjestelmässä.
Järjestys ei ollut kaiken kattava kaikille
Patoamispolitiikan aikakaudella Yhdysvaltojen takaama
liberaali sääntöpohjainen järjestys ei ollut globaalisti kattava.
Neuvostoliitto, Kiina ja muu kommunistiblokki, sekä niin sanotut kolmannen
maailman valtiot ankkuroituivat vain tiettyihin järjestyksen osiin – eritoten
YK:hon ja allekirjoittivat vain osan järjestyksen arvopohjasta. Neuvostoliiton
ja Euroopan kommunistihallintojen luhistuttua kansainvälinen järjestelmä
siirtyi yksinapaisuuden aikakauteen. Liberaalista sääntöpohjaisesta järjestyksestä
sen keskeisine arvoineen ja instituutioineen tuli ainoa voimassa oleva
vaihtoehto valtioidenvälisten suhteiden ja enenevissä määrin myös valtioiden ja
kansalaisten välisten suhteiden järjestämiseksi. 1990-lukua ja 2000-luvun
alkuvuosia leimasi optimismi liberaalien arvojen, demokraattisen rauhan ja
neoliberaalin talouspoliittisen dogmin vääjäämättömästä voittokulusta. Samalla
lännessä Venäjän ja Kiinan oletettiin solahtavan liberaalin sääntöpohjaisen
järjestyksen ”vastuullisiksi osallisiksi”. Viimeisen kahden vuosikymmenen
aikana usko liberaaliin sääntöpohjaiseen järjestykseen ja demokratioiden
voittokulkuun on asteittain hälvennyt. Kiinan sotilaallinen ja taloudellinen nousu
on synnyttänyt Yhdysvalloille aidon suurvaltahaastajan. On perusteltua puhua
Yhdysvaltojen ”yksinapaisen hetken” päättymisestä ja kansainvälisen
järjestelmän asteittaisesta kaksi- tai moninapaistumisesta. Viimeistään vuosien
2007 ja 2008 finanssi- ja talouskriisin jälkimainingit osoittivat, ettei lännen
valama globaali talousjärjestelmä ollut vakaalla pohjalla, mikä lisäsi Kiinan
taloudellista painoarvoa entisestään.
Autoritaarisuus
Kiina ja Venäjä ovat heittäneet haasteen sääntöpohjaiselle
järjestykselle ja vaikka haasteet ovat luonteeltaan sinänsä erilaisia, molemmat
ovat pyrkineet edistämään vaihtoehtoisia arvoja, instituutioita ja periaatteita
osaksi kansainvälistä järjestystä. Kansainvälisen järjestyksen kriisiytymisellä
on ollut vaikutusta populististen liikkeiden nousuun Atlantin molemmin puolin.
Trumpin presidenttikausi osoitti, että jopa järjestyksen pääarkkitehti voi
nousta haastamaan sen vakiintuneita arvoja, periaatteita ja instituutioita.
Poliittiset johtajat
Poliittiset johtajat, sekä autoritäärisissä, että
demokraattisissa maissa voivat kuvailla kansainvälisen järjestyksen
periaatteita tietyllä tavalla ja toteuttaa käytännössä varsin erilaista
politiikkaa. Yhdysvallat on pyrkinyt varmistamaan sotilaallisella läsnäololla
ja liittosuhtein, ettei mikään ”pahantahtoinen” suurvalta pääse hallitsemaan
geostrategisesti keskeisimpiä maantieteellisiä alueita. Liberaalihegemoninen
konsensus on heikentynyt 2010- ja 2020-luvuilla kansainvälisen järjestelmän
valtasiirtymän, liberaalin sääntöpohjaisen järjestyksen kriisiytymisen, sekä
myös Yhdysvaltojen itse tekemien valintojen vuoksi. Samalla Yhdysvaltojen pahentunut
sisäpoliittinen kahtiajakautuminen demokraatti- ja republikaanileireihin
vaikeutti johdonmukaista toimintaa kansainvälisillä areenoilla.
Yhdysvaltain suurvaltavisio
Järjestelmä- ja järjestystason realiteettien muutokset,
sekä sisäpolitiikan ja mielipideilmaston asettamat rajoitteet ovat näkyneet
Yhdysvaltojen suurvaltavision muotoilussa jo Barack Obaman presidenttikaudelta
lähtien. Obaman hallinto halusi kääntää katseen Yhdysvaltojen valta-aseman
sisäisiin rakennuspalikoihin, keventää terrorismin vastaisen taistelun
sotilaallisia kustannuksia, sekä vastata Kiinan kasvavaan vaikutusvaltaan
”siirtymä Aasiaan”-politiikallaan.
Donald Trumpin kaudella ajatus vapauden, demokratian
ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisuudesta jäi taka-alalle.
Vallankaappausyritykseen päättynyt skandaalien värittämä presidenttiys myös
rapautti amerikkalaista demokratiaa ja maan uskottavuutta arvojohtajana.
Yhdysvallat näkee demokraattisen arvoyhteisön
pönkittämisen sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän ja ”vapaan, avoimen,
menestyvän sekä turvallisen” maailman takeena, mutta tunnustaa samalla tarpeen
ylläpitää pienimmän yhteisen nimittäjän yhteisymmärrystä perustavanlaatuisista
periaatteista, kuten suvereniteetista ja itsemääräämisoikeudesta. Tämä
pragmatismi kumpuaa keskeisen dilemman tunnustamisesta: kiristyvän
suurvaltakilpailun maailmassa on pakko pyrkiä yhteistyöhön akuuttien globaalien
haasteiden, kuten pandemioiden, sekä ilmasto-, ruoka- ja energiakriisien
ratkaisemiseksi myös autoritaaristen valtioiden kanssa.
Tietenkin, kunhan ensin globaali tasapaino on
saavutettu ja yleensä pystytään sopimaan jostain suurvaltojen kesken.
Petteri Sortes
Olen käyttänyt esseeni pohjana ja inspiraation
lähteenä ällistyttävän hyvää ja pureskeltua artikkelia, jonka löysin Kosmopolis
lehdestä. Artikkeli on ”Kohti kilpailevien järjestysten tragediaa?” Sen ovat
kirjoittaneet Ville Sinkkonen, Veera Laine ja Matti Puranen. Artikkeli löytyy
Kosmopolis lehdestä Vol 53 Nro 2 (2023). Nostan hattua artikkelin
kirjoittajille. Loistavaa työtä.