Järjestystä globaaliin poliittiseen sekamelskaan

 

 

Järjestystä globaaliin poliittiseen sekamelskaan

 

Globaali tilanne

 

Tässä maailman ajassa päällimmäisenä ovat globaalit haasteet, kuten ilmastokriisi ja rajat ylittävät pandemiat, sekä suurvaltasuhteiden kriisiytyminen. Kylmän sodan jälkeinen aika on ohi ja seuraavia vuosikymmeniä leimaa kamppailu globaalista herruudesta demokraattisten ja autoritaaristen hallintomallien välillä.

 

Vaikka globaali voimatasapaino on kehittymässä moninapaisempaan suuntaan, aiheuttaa suurvaltojen voimapolitiikka edelleen ennennäkemättömiä haasteita tavoitteille rauhasta, kehityksestä ja globaalista hallinnasta. Suurvaltojen näkemykset asiasta kuin asiasta ovat hyvin erilaisia.

 

Yhdysvallat ja Kiina  

 

Yhdysvallat ja Kiina ovat pitkittyneessä kauppasodassa, Taiwanin tilanne on jännitteisin vuosikymmeniin, kansainvälinen koordinaatio koronaviruspandemian raivotessa epäonnistui, eivätkä globaalit pyrkimykset puuttua ilmastokriisiin vastaa tilanteen vakavuutta. Suurvalloilla on kuitenkin ollut perinteisesti tärkeä rooli kansainvälisen järjestyksen ohjaamisessa kriisien läpi ja uudistamisessa niiden jälkimainingeissa. Tällaisen ”järjestäjän” roolin omaksuminen vaatii suurvalloilta materiaalisia kyvykkyyksiä, sekä halukkuutta ottaa vastuuta järjestyksen tulevaisuudesta, mutta myös toiminnan suuntaa ohjaavan ja tulevaisuuteen katsovan ”järjestysvision”, joka samalla ohjaa suurvallan politiikkaa, sekä kansalliselle, että kansainväliselle yleisölle. Itse asiassa visio on tärkeä osa suurvaltaidentiteetin muodostumista. ”Järjestämisessä” ei siis ole kyse pelkästään vallan resursseista ja niiden käyttämisestä, vaan myös suurvaltojen mainitsemien arvojen ja institutionaalisten vaihtoehtojen hyväksyttävyydestä, sekä niiden yhteensovittamisesta keskenään. Nykytilanteessa ei kuitenkaan ole selvää, ovatko suurvaltojen näkemykset kansainvälisestä järjestyksestä tarpeeksi lähellä toisiaan, jotta ne voisivat sopia yhteiselon ja yhteistyön perusperiaatteista, saati keskeisimpien globaaliongelmien ratkaisemisesta.

 

Kansainvälinen järjestys

 

Yhden määritelmän mukaan kansainvälinen järjestys ”ylläpitää kansainvälisen yhteisön perustavanlaatuisia tai ensisijaisia päämääriä”. Näistä päämääristä tärkeimpiä ovat kansainvälisen yhteisön säilyttäminen, ulkoisen suvereniteetin ylläpitäminen, väkivallan rajoittaminen, sekä lupausten ja omistusoikeuden kunnioittaminen, toisaalta se voi tarkoittaa myös vakiintuneita sääntöjä ja järjestelyjä, jotka ohjaavat valtioidenvälisiä suhteita. Kansainvälinen järjestys ei siis ole pelkästään kuvaus tasapainon tilasta, vaan myös käsite, joka tarkoittaa pyrkimystä ennustettaviin valtioidenvälisiin suhteisiin, mutta mahdollisesti myös ylevämpiä tavoitteita, kuten rauha tai yleensä hyvä elämä. Sikäli kun/jos järjestyksellä pyritään johonkin lopputulemaan, se ei myöskään synny itsestään, vaan vaatii tarkoituksenhakuista rakentamista, ylläpitämistä ja muokkaamista kansainvälisen yhteisön jäseniltä. Se ei synny itsestään jostain tyhjästä.

 

 

Valtioiden käsitykset toisistaan

Tämän takia valtioiden ympäröivää maailmaa koskevat käsitykset, jotka rakentuvat sekä sisäsyntyisesti, että kanssakäymisessä kansainvälisen yhteisön kanssa, vaikuttavat lopulta siihen, millainen järjestys kansainvälisellä areenalla kulloinkin vallitsee. Kuitenkin laajaa yhteisymmärrystä kansainvälisen järjestyksen säännöistä on vaikea saavuttaa ilman vakiintunutta suurvaltojen välistä valtatasapainoa kansainvälisessä järjestelmässä. Sitä voidaan kuvata termein yksi-, kaksi-, tai moninapainen, riippuen suurvaltojen määrästä. Kansainvälinen järjestys pitää sisällään paitsi arvoista, normeista, säännöistä, käytänteistä ja organisaatioista koostuvan ”identiteetti- ja instituutiokomponentin”, sekä myös ”valtakomponentin”. Jälkimmäinen nostaa keskiöön paitsi suurvaltojen (tai yksittäisen suurvallan eli hegemonin) etuoikeutetun aseman, mutta myös vastuun kansainvälisen järjestyksen rakentajina ja ylläpitäjinä. Ensin mainittu taas siirtää huomion koko järjestyksen, sen keskeisten rakennuspalikoiden, sekä johtavien valtioiden aseman oikeutukseen.

 

Liberaali sääntöpohjainen järjestys

 

Liberaali sääntöpohjainen järjestys kattoi alun pitäen keskeisimmät kansainväliset instituutiot, kuten 1) Yhdistyneet kansakunnat, 2) Kansainvälinen valuuttarahasto, 3) Maailmanpankki, sekä tulleja ja kaupankäyntiä koskeva 4) GATT-sopimus ja myöhemmin myös 5) Euroopan yhteisön ja muut alueelliset organisaatiot. Järjestystä pönkittivät sen keskeiset arvot, tärkeimpinä YK:n peruskirjaan kirjatut valtioiden suvereniteetti ja alueellinen koskemattomuus. Tämä arvopankki on laajentunut vuosikymmenten varrella kattamaan paitsi vapaakaupan periaatteita, myös keskeisiin ihmisoikeussopimuksiin ja Etyk-sopimukseen kirjattuja yksilön vapauksia, sekä valtioiden vastuita suhteessa kansalaisiinsa. Erityisesti lännen näkökulmasta järjestykseen sisältyi myös turvallisuuskomponentti, joka rakentui Naton ja Yhdysvaltojen muiden liittolaissuhteiden ympärille. Toki kylmää sotaa leimasi myös vallan tasapaino kaksinapaisessa kansainvälisessä järjestelmässä.

 

Järjestys ei ollut kaiken kattava kaikille

 

Patoamispolitiikan aikakaudella Yhdysvaltojen takaama liberaali sääntöpohjainen järjestys ei ollut globaalisti kattava. Neuvostoliitto, Kiina ja muu kommunistiblokki, sekä niin sanotut kolmannen maailman valtiot ankkuroituivat vain tiettyihin järjestyksen osiin – eritoten YK:hon ja allekirjoittivat vain osan järjestyksen arvopohjasta. Neuvostoliiton ja Euroopan kommunistihallintojen luhistuttua kansainvälinen järjestelmä siirtyi yksinapaisuuden aikakauteen. Liberaalista sääntöpohjaisesta järjestyksestä sen keskeisine arvoineen ja instituutioineen tuli ainoa voimassa oleva vaihtoehto valtioidenvälisten suhteiden ja enenevissä määrin myös valtioiden ja kansalaisten välisten suhteiden järjestämiseksi. 1990-lukua ja 2000-luvun alkuvuosia leimasi optimismi liberaalien arvojen, demokraattisen rauhan ja neoliberaalin talouspoliittisen dogmin vääjäämättömästä voittokulusta. Samalla lännessä Venäjän ja Kiinan oletettiin solahtavan liberaalin sääntöpohjaisen järjestyksen ”vastuullisiksi osallisiksi”. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana usko liberaaliin sääntöpohjaiseen järjestykseen ja demokratioiden voittokulkuun on asteittain hälvennyt. Kiinan sotilaallinen ja taloudellinen nousu on synnyttänyt Yhdysvalloille aidon suurvaltahaastajan. On perusteltua puhua Yhdysvaltojen ”yksinapaisen hetken” päättymisestä ja kansainvälisen järjestelmän asteittaisesta kaksi- tai moninapaistumisesta. Viimeistään vuosien 2007 ja 2008 finanssi- ja talouskriisin jälkimainingit osoittivat, ettei lännen valama globaali talousjärjestelmä ollut vakaalla pohjalla, mikä lisäsi Kiinan taloudellista painoarvoa entisestään.

 

Autoritaarisuus

 

Kiina ja Venäjä ovat heittäneet haasteen sääntöpohjaiselle järjestykselle ja vaikka haasteet ovat luonteeltaan sinänsä erilaisia, molemmat ovat pyrkineet edistämään vaihtoehtoisia arvoja, instituutioita ja periaatteita osaksi kansainvälistä järjestystä. Kansainvälisen järjestyksen kriisiytymisellä on ollut vaikutusta populististen liikkeiden nousuun Atlantin molemmin puolin. Trumpin presidenttikausi osoitti, että jopa järjestyksen pääarkkitehti voi nousta haastamaan sen vakiintuneita arvoja, periaatteita ja instituutioita.

 

Poliittiset johtajat

 

Poliittiset johtajat, sekä autoritäärisissä, että demokraattisissa maissa voivat kuvailla kansainvälisen järjestyksen periaatteita tietyllä tavalla ja toteuttaa käytännössä varsin erilaista politiikkaa. Yhdysvallat on pyrkinyt varmistamaan sotilaallisella läsnäololla ja liittosuhtein, ettei mikään ”pahantahtoinen” suurvalta pääse hallitsemaan geostrategisesti keskeisimpiä maantieteellisiä alueita. Liberaalihegemoninen konsensus on heikentynyt 2010- ja 2020-luvuilla kansainvälisen järjestelmän valtasiirtymän, liberaalin sääntöpohjaisen järjestyksen kriisiytymisen, sekä myös Yhdysvaltojen itse tekemien valintojen vuoksi. Samalla Yhdysvaltojen pahentunut sisäpoliittinen kahtiajakautuminen demokraatti- ja republikaanileireihin vaikeutti johdonmukaista toimintaa kansainvälisillä areenoilla.

 

Yhdysvaltain suurvaltavisio

 

Järjestelmä- ja järjestystason realiteettien muutokset, sekä sisäpolitiikan ja mielipideilmaston asettamat rajoitteet ovat näkyneet Yhdysvaltojen suurvaltavision muotoilussa jo Barack Obaman presidenttikaudelta lähtien. Obaman hallinto halusi kääntää katseen Yhdysvaltojen valta-aseman sisäisiin rakennuspalikoihin, keventää terrorismin vastaisen taistelun sotilaallisia kustannuksia, sekä vastata Kiinan kasvavaan vaikutusvaltaan ”siirtymä Aasiaan”-politiikallaan.

 

Donald Trumpin kaudella ajatus vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisuudesta jäi taka-alalle. Vallankaappausyritykseen päättynyt skandaalien värittämä presidenttiys myös rapautti amerikkalaista demokratiaa ja maan uskottavuutta arvojohtajana.

 

Yhdysvallat näkee demokraattisen arvoyhteisön pönkittämisen sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän ja ”vapaan, avoimen, menestyvän sekä turvallisen” maailman takeena, mutta tunnustaa samalla tarpeen ylläpitää pienimmän yhteisen nimittäjän yhteisymmärrystä perustavanlaatuisista periaatteista, kuten suvereniteetista ja itsemääräämisoikeudesta. Tämä pragmatismi kumpuaa keskeisen dilemman tunnustamisesta: kiristyvän suurvaltakilpailun maailmassa on pakko pyrkiä yhteistyöhön akuuttien globaalien haasteiden, kuten pandemioiden, sekä ilmasto-, ruoka- ja energiakriisien ratkaisemiseksi myös autoritaaristen valtioiden kanssa.

 

 

Tietenkin, kunhan ensin globaali tasapaino on saavutettu ja yleensä pystytään sopimaan jostain suurvaltojen kesken.

 

 

Petteri Sortes

 

 

Olen käyttänyt esseeni pohjana ja inspiraation lähteenä ällistyttävän hyvää ja pureskeltua artikkelia, jonka löysin Kosmopolis lehdestä. Artikkeli on ”Kohti kilpailevien järjestysten tragediaa?” Sen ovat kirjoittaneet Ville Sinkkonen, Veera Laine ja Matti Puranen. Artikkeli löytyy Kosmopolis lehdestä Vol 53 Nro 2 (2023). Nostan hattua artikkelin kirjoittajille. Loistavaa työtä.