Poliittinen salamurha

 

Poliittinen salamurha  

 

Poliittiset salamurhat ja niiden yritykset ovat sinänsä harvinaisia Euroopassa. Nyt Slovakian pääministeri Robert Ficoon kohdistui äskettäin salamurhayritys, kun 71-vuotias mies ampui häntä kohti useita kertoja.  

 

Ennen Ficon salamurhayritystä Euroopassa on tällä vuosituhannella yritetty murhata kuusi poliittista johtajaa. Tämän vuosituhannen ainoa onnistunut valtionjohtajaan kohdistunut salamurha tapahtui Serbiassa maaliskuussa 2003.  

 

Maan länsimielinen pääministeri Zoran Dindic oli lähdössä tapaamaan Ruotsin ulkoministeriä Anna Lindhiä, kun häntä ammuttiin vastapäisen rakennuksen katolta. Dindic kiidätettiin sairaalaan, jossa hän kuoli tuntia myöhemmin.     

 

Pääministeri Olof Palmen salamurha vuonna 1986 jätti koko Ruotsiin haavan, joka ei ole vieläkään sulkeutunut. Tämän jälkeen tapahtunut ulkoministeri Anna Lindhin joutuminen puukotuksen uhriksi NK tavaratalossa Tukholmassa 10. syyskuuta 2003 järkytti sitäkin enemmän.   

 

Epäonnistuneista salamurhayrityksistä tunnetuimpia ovat kohdistuneet Ranskan presidentti Jacques Chiraciin, Georgia presidentti Mikheil Saakasviliin ja Yhdysvaltain presidentti George W. Bushiin sekä Alankomaiden kuninkaalliseen perheeseen.  

 

Chiracia kohti ammuttiin Ranskan kansallispäivänä pidetyssä paraatissa 2002. Saakasvili ja Bush puolestaan seisoivat puhujakorokkeella Georgian pääkaupungissa Tbilisissä toukokuussa 2005, kun heitä kohti heitettiin käsikranaatti. Se ei tosin lauennut sytyttimessä olleen vian takia, joten presidentit selvisivät attentaatista hengissä ainoastaan hyvällä onnella.  

Vuonna 2009 hollantilainen mies ajoi autollaan kovalla vauhdilla päin Alankomaiden kuningatarta Beatrixia, kruununprinssi Willem-Alexanderia ja muita kuninkaallisen perheen jäseniä kuljettanutta autoa kesken paraatin. Kuusi juhlapäivän katsojaa sai surmansa miehen ajettua autollaan heidän ylitseen ja myös teon tekijä kuoli.     

 

Espanjan pääministeri Jose Maria Aznaria kuljettanut lentokone taas yritettiin ampua ohjuksella alas Etan toimesta 2001. Kosovon presidentti Ibrahim Rugova puolestaan yritettiin murhata pommi-iskussa 2005 Pristinassa.  

 

Joten onhan näitä ollut ihan viime vuosinakin.  

 

Salamurhat ovat yksi vanhimmista politiikan välineistä. Rooman valtakunnan loppuvaiheissa salamurhista tuli vähitellen hyväksytty keino parantaa omaa asemaansa tai vaikuttaa politiikan kulkuun.  

 

Poliittinen väkivalta sinänsä sisältää monen tyyppisiä väkivaltatekoja, joiden tarkoituksena on aiheuttaa fyysisiä, psykologisia tai symbolisia vahinkoja ihmisille tai omaisuudelle poliittisiin, yhteiskunnallisiin tai kulttuurisiin muutoksiin vaikuttamiseksi tai niiden vastustamiseksi.  

 

Poliittista väkivaltaa ovat esimerkiksi ihmisiin kohdistuvat hyökkäykset, omaisuuteen kohdistuvat vahingonteot, räjäytykset, ammuskelut, ihmisryöstöt, panttivankien ottaminen, lentokone- ja laivakaappaukset, korkean profiilin murhat (kuten valtionjohtajien ja johtavien poliitikkojen murhat) ja polttoitsemurhat.  

 

Poliittista väkivaltaa voivat harjoittaa niin valtio kuin ei-valtiolliset toimijatkin. Valtion harjoittamaa poliittista väkivaltaa toteuttavat usein armeija tai poliisi, ja siihen voi kuulua mielenosoitusten tukahduttaminen, kidutusta ja joukkomurhia. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto salamurhasi korkean profiilin loikkareita. Nykyinen Venäjä taas länteen loikanneita Putinin poliittisia vastustajia. Yhdysvallat yritti useasti CIA:n johdolla murhata Fidel Castron ja Israelin Mossad puolestaan murhasi monia palestiinalaisjohtajia Euroopan eri maissa.  

 

Ei-valtiollisten toimijoiden suorittama poliittinen väkivalta voi olla hyvin järjestäytynyttä, tai järjestäytymätöntä, kuten katumellakat.  

 

Poliittinen väkivalta on käsitteenä kulttuurisidonnainen. Joitain väkivallantekoja voidaan eri lähtökohdista kutsua joko vastarinnaksi tai terrorismiksi. Loppujen lopuksi voittaja määrittelee sen, että mikä on vastarintaa ja mikä taas terrorismia.    

 

Terrorismi voidaan toimintamuotojensa ja kohteidensa perusteella jakaa kahteen suureen lajiin, eli sokeaan ja valikoivaan terrorismiin.  

 

Näistä valikoiva terrorismi valitsee kohteensa niiden merkityksen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan.  

 

 

Petteri Sortes 

 

Suomen ensimmäinen vuosi Natossa

 

Suomen ensimmäinen vuosi Natossa 

Suomi liittyi Natoon Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Sen perimmäisenä tarkoituksena oli sotilaallinen liittoutuminen ja pelotteen saaminen Venäjän varalta. Virallinen liittyminen olikin 4. huhtikuuta 2023. Venäjän ruokahaluhan olisi varmaan kasvanut, jos hyökkäys Ukrainaan olisi sujunut suunnitellulla tavalla. Lähellähän se toki olikin onnistua hyökkäyksen alkuvaiheissa.  

 

Suomen ensimmäistä vuotta Natossa on siis leimannut Venäjän sota Ukrainassa ja kasvava huoli Ukrainan tuen hiipumisesta, sekä Venäjän ja Putinin kasvava vaikutusvalta joissakin Nato maissa ja USA:ssa. USA:n polarisoitunut poliittinen ilmapiiri on vaikeuttanut Ukrainan tukemista. Vaikka sinänsä Nato jäsenyydellä ei ole ollut juurikaan vaikutusta tavallisen suomalaisen arjessa.  

 

Ennen Natoon liittymistä pohdittiin kovasti, että millainen profiili Suomella pitäisi olla Natossa? Profiili on sitten ollut matala: kansallinen etu ja kansallinen puolustus edellä. 

 

Naton puolustussuunnittelun ei ole tarkoitus näkyä julkisuuteen, koska sitä suunnitellaan liittokunnan eri aselajien esikunnissa, mutta Suomen perinteiselle puolustusajattelulle Naton tuomat muutokset ovat olleet suuria. Naton sotilasjohto siis päättää, kuka tekee mitä, millä tavalla ja missä. Naton käyttämät metodit korvaavat kansalliset tavat toimia niin koulutuksessa, kuin myös operaatioissakin. 

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä Nato joutuu nyt ottamaan Pohjois-Euroopan puolustamisesta aivan uudenlaisen kokonaisvaltaisen vastuun.  

 

Suomalaisille valkeni, viimeistään Turkin ja Unkarin opastuksella, että konsensus on Natossa työn ja tuskan takana. Kapuloita voidaan heittää rattaisiin niin Natossa, kuin EU:ssakin ja toteuttaa rankkaakin “iltalypsyä”. Nato-maat eivät aina tee niin kuin sanovat, oli kyse Ukrainan tukemisesta, puolustusmenoista tai puolustusteollisuuden koordinoinnista. Jokaisella maalla on omat kansalliset huolensa ja murheensa ja jos maa sijaitsee hiukan kauempana Venäjän rajasta, niin huoliakin on silloin vähemmän. Puolustusmenojen nostaminen vaikkapa 2 prosenttiin ei silloin ole kovinkaan ajankohtaista.  

Toisaalta Suomikin voisi ryhdistäytyä, sillä vaikka hallitus ajaa eurooppalaisen puolustusteollisuuden vahvistamista, niin Suomi ostaa silti aseensa pitkälti Yhdysvalloista ja Israelista. Ehkäpä Suomen ja Yhdysvaltain kahdenvälisten suhteiden tärkeyden takia? Vaikka maiden puolustusmenot kasvavat, eurooppalainen puolustusteollisuus ei vahvistu, koska jokainen maa suojelee omaa kansallista etuaan. 

 

Taustalla kummittelee koko ajan USA:n sitoutumisen epävarmuus. Mitä Trump ja republikaanit tekevät, jos nousevat valtaan seuraavissa USA:n presidentin vaaleissa? Trumphan on heitellyt ajatusta, että USA irtautuisi Natosta.  

 

Suomi on siis Natossa, mutta kahdenvälinen suhde Yhdysvaltoihin on nyt entistäkin tärkeämpi. Yksi Suomen ensimmäisen Nato-vuoden merkkihetkistä olikin kahdenvälisen puolustussopimuksen valmistuminen, eli Suomi ja USA allekirjoittivat kahdenvälisen DCA (defence cooperation agreement) sopimuksen.   

 

Yhdysvallat voi sopimuksen perusteella ennakko varastoida varusteita ja aseita, sekä myös harjoitella Suomessa.  

Suomi sitoutuu Yhdysvaltoihin myös komentorakenteen kautta. Jo viime syksynä Naton sotilasjohdossa ajateltiin, että kaikkien pohjoismaitten kannattaisi olla saman esikunnan komennossa. Tämä “yhteisoperaatioesikunta” sijaitsisi Yhdysvaltain Norfolkissa. 

 

Tällä hetkellä Suomi on Hollannin esikunnan alaisuudessa, Keski-Euroopan ja Baltian maiden kanssa. Baltin maat ja todennäköisesti myös Puola olivat muutosta vastaan, joten saas nähdä miten käy.  

 

Sinänsä pohjoismaat ovat hyvinkin erilaisia lähtökohdiltaan. Norjalla, Islannilla ja Tanskalla pohjoiset merialueet ja Grönlanti, sekä Huippuvuoret. Suomella raja Venäjän suuntaan ja Ruotsi siinä keskellä kaikkien tukialueena. Suomenhan pitäisi samalla tukea Baltiaa ja Puolaa, joilla on myös maa- ja vesirajaa Venäjän kanssa.  

 

Suomen turvallisuuspolitiikka rakentuu ensimmäisen Nato-vuoden perusteella kolmeen osaan: kansalliseen puolustusajatteluun, liittolaisten tukeen ja Yhdysvaltojen kylkeen lyöttäytymiseen.  

 

Taustalla kummittelee vielä keskustelu ydinaseiden kauttakulusta, sekä Natoon liittyvä liittolaisten tukeminen. Kaikkihan perustuu Naton kaltaisissa organisaatioissa vastavuoroisuuteen. 

 

Petteri Sortes 

Ajatuksia

 

Ajatuksia  

 

Kansallisuusaate ja –liikkeet ovat tärkeä tekijä tutkittaessa poliittisia ilmiöitä maailmassa viimeisen muutaman sadan vuoden ajalta. Kuitenkin käsitteenä nationalismi on hyvin nuori. Sitä ruvettiinkin käyttämään valtiota, kansakuntaa ja kieltä yhdistävässä merkityksessä vasta 1800-luvun lopulla.  

 

Nationalismissa käytetyt tunnusmerkit ja apukäsitteet ovat kieli, etnisyys, yhteinen historia ja alue. Ne ovat sinällään monimielisiä ja epämääräisiä.  

 

1920- ja 1930-luku 

 

Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan päättyessä näyttämö oli kovin erilainen vuosisadan vaihteeseen verrattuna. Nationalismi oli uusia valtioita aatteellisesti yhdistävä voima, mutta monissa tapauksissa se oli myös sisäisten ja kansainvälisten ristiriitojen lähteenä. Voittajavaltioiden vetämät valtiolliset rajat olivat ennen kaikkea poliittisia ja historiallisia. Uusissa valtioissa oli paljon kielellisiä, etnisiä ja nationalistisia vähemmistöjä, jotka vaativat omia oikeuksiaan. Ne olivat sitten 1920- ja 1930-luvuilla kansainvälisten kiistojen lähteinä. Hyvinä esimerkkeinä vaikkapa Suomea koskien Itä-Karjalan kysymys, sekä Ahvenanmaa. Vähemmistöt olivat myös hyvä peruste valtiollisten rajojen muuttamista koskeville aluevaatimuksille. Molemmissa tapauksissa paikallinen nationalistinen agitaatio ruokki valtioiden välisiä kiistoja ja antoi niille hyviä diplomaattisen kiistelyn aiheita. Kuten vaikkapa Hitlerin Saksan taipumus vedota saksalaisten vähemmistöjen kohteluun niissä maissa, jotka se halusi valloittaa. 

 

1920-luvun lopulla alkaneen laman myötä oikeistolainen liikehdintä järjestäytyi ja sen tuloksena syntyi Suomessa Lapuanliike. Vihtori Kosolan johdolla liike otti vaikutteita erityisesti Mussolinin Italian fasismista. 

 

Kansanliike järjestäytyi Isänmaallinen kansanliike – puolueeksi, joka sai parhaimmillaan 14 kansanedustajaa vuosien 1933 ja 1936 vaaleissa. IKL kaipasi kovasti myyttisiä Kalevalan laulumaita Itä-Karjalasta, mutta se ei toisaalta kaivannut siellä asuvia venäläisiä. Myös keskitysleirijärjestelmä, joka otettiin käyttöön jatkosodassa valloitetuilla alueilla, kopioitiin ulkomailta. Sehän on alun perin Brittien keksintöä ja käytettiin ensimmäistä kertaa jo Buuri sodassa. Apua varmasti kyseltiin suomalaisessa jatkosodan toteutuksessa liittolaismaa Saksasta.        

 

Radikaali oikeisto 

 

Radikaali oikeisto on määritelty oikeistoksi, koska se ei suuntaudu tasa-arvon tavoitteluun kuten vasemmisto. Se ei kuitenkaan painota oikeistolaista talouspolitiikkaa, vaan sosioekonomisissa kysymyksissä liikkeen sisällä on suurta ajallista ja paikallista vaihtelua vaikkapa Euroopan sisälläkin. Radikaalin oikeiston oikeistolaisuus näkyy ennen kaikkea sen arvoissa, jotka koskevat sosiokulttuurisia kysymyksiä, kuten kansallista identiteettiä, lakia ja järjestystä, maahanmuuttoa sekä tietysti aborttia.  

 

Radikaali oikeisto on laitaoikeiston osa, kuten äärioikeistokin. Koko laitaoikeistoa yhdistävä piirre on se, että se suhtautuu kielteisesti liberaaliin demokratiaan. Radikaali oikeisto on myös usein populistista, kuten vaikkapa Perussuomalaiset Suomessa. 

 

Radikaalit oikeistolaiset puolueet ja liikkeet tavoittelevat kansakunnan vahvistamista etnisen yhdenmukaisuuden ja perinteisiin arvoihin palaamisen kautta. Liikkeet korostavat lakia ja järjestystä, sekä perinteisiä perhearvoja ja painottavat etnonationalistisia myyttejä.

Kuten oli vaikkapa 1930-luvulla IKL:ssä, joka haikaili Kalevalan laulumaita myyttisestä Neuvostoliittoon jääneestä Itä-Karjalasta.  

 

Radikaali oikeisto puolustaa kansallisen enemmistön oikeutta suojella kulttuurista identiteettiään. Vakavin uhka tälle on radikaalin oikeiston mukaan maahanmuutto etenkin muslimimaista, sillä muslimien katsotaan olevan liian erilaisia ja haluttomia assimiloitumaan. 

 

Maahanmuuttajia radikaali oikeisto syyttää kansallisen identiteetin vaarantamisesta, rikollisuuden ja turvattomuuden kasvusta, työttömyyden lisäämisestä, sekä sosiaaliturvan väärinkäytöstä, mutta eivät toisaalta suosi verosuunnittelun ja veronkierron vähentämistä ja tutkimista. Tai yleensäkään panosta talousrikollisuuden tutkimiseen ja torjuntaan. Ne eivät myöskään puutu veroasteen laskuun veropuolta vahvistamalla. Kuten olemme Orpon hallituksen päätöksistä huomanneet. Julkisuuteen tulee silti ideoita Kela etsivistä, jotka vahtisivat työttömiä. Ne ovat silti vain lillukanvarsia varsinaiseen talousrikollisuuteen verrattuna. 

Tämän lisäksi oikeistoradikaalit puolueet, kuten Perussuomalaiset, kannattavat ajatusta kantaväestön suosimisesta työelämässä, asumisessa ja terveydenhuollossa. Radikaali oikeisto myös suhtautuu torjuvasti toimenpiteisiin, joiden tarkoitus on lisätä etnisten ryhmien, maahanmuuttajien ja sukupuolten välistä tasa-arvoa.  

 

Muina uhkina radikaali oikeisto näkee ylikansalliset organisaatiot, kuten Euroopan Unionin, ylikansalliset yritykset, talouden globalisaation, sekä muut prosessit, jotka sen mukaan edistävät haitallista yleismaailmallisuutta ja yhdenmukaistumista.  

 

Oikeistoradikaalia demokratiaa onkin kutsuttu etnokratiaksi, joka on ristiriidassa moniarvoisen liberaalin demokratian arvojen kanssa.  

 

Turvallisuusdilemma  

 

Kansainvälisessä politiikassa on aina ajankohtaisena myös turvallisuusdilemma. Dilemman mukaan toisten aikomuksia koskeva epätietoisuus ja sen aiheuttama epävarmuus kannustavat jokaista huolehtimaan itse mahdollisimman pitkälle omasta turvallisuudestaan eli aseistautumaan mahdollisimman hyvin.  

 

Kuten olemme viime aikoina huomanneet, Venäjän sapelinkalistelu ja hyökkäys Ukrainaan aiheutti pelkoa ja paniikkia pienissä liittoutumattomissa maissa, kuten Suomi ja Ruotsi. Se kannusti ja pakotti molemmat maat liittymään pika pikaa sotilasliitto Natoon. Tosin siinähän lisätään turvallisuutta kansainvälisen yhteistyön avulla, eli liittoutumalla, joka on vastoin radikaalin oikeiston periaatteita. Pelko lisää opportunismia.   

 

Kun on kuitenkin yhä epätodennäköisempää, että sodan joutuu kohtaamaan henkilökohtaisesti (ainakaan Suomessa ja Ruotsissa) sotatoimien yleisen hyväksymisen kynnys saattaa laskea. Kuten vaikkapa tulevaisuudessa jonkin USA johtoisen Nato-operaation, tai jonkin entisen siirtomaavallan operaatiossa jossain sen entisessä siirtomaassa. Lisäksi suuren yleisön suhtautumista sotilaallisten keinojen käyttökelpoisuuteen voi vastaisuudessa olla huomattavan helppoa manipuloida. Toisaalta kansalaisten keskuudessa on kasvanut vastenmielisyys omia tappioita kohtaan (niitä kuuluisia sinkkiarkkuja) ja jopa vihollisen tappioita kohtaan. 

 

Sodankäynnin monimutkaisuus ja kulujen kasvu kannustaa toisaalta myös kansainvälisen sotilasyhteistyön syventämiseen. Naton jäsenyys suo siihen hyviä ja hyödyllisiä tilaisuuksia. Toisaalta USA voi Naton johtavana valtiona edellyttää (etenkin pieniltä Venäjän rajamailta, kuten vaikkapa Suomelta), että aseita ja varusteita ostetaan siltä, eikä vaikkapa Ranskasta tai Englannista. Tämä voi korostua etenkin kahdenvälisissä kauppaneuvotteluissa, joissa EU tai edes Nato ei tuo pienille maille lisää neuvotteluvoimaa. Supervalta voi hyvinkin käyttää neuvotteluvoimaansa ja miksi se ei käyttäisi, kun se kerran on mahdollista?    

 

Liittoutumalla Yhdysvaltain ja Naton kanssa Suomi ja Ruotsi osallistuvat myös suurvaltakilpailuun kilpailtaessa johtavan suurvallan, eli hegemonin asemasta. Eli suurvaltapolitiikkaan on pakko ottaa kantaa, koska emme todellakaan ole enää puolueettomia ja liittoutumattomia turbulentissa maailmassa.  

 

 

 

 

Petteri Sortes