Uskomukset ja uskonto
Uskonnollinen käyttäytyminen näyttäisi nykyisen tutkimuksen valossa kehittyneen neoliittisella aikakaudella. Uskonnot myös muuttuvat ja kehittyvät historiallisesti. Ne eivät synny tyhjästä vaan perustuvat aiemmille uskonnollisille perinteille.
Esihistoriallisella kaudella uskontoa voidaan tutkia arkeologisten löytöjen valossa. Hautalöydöt, luolamaalaukset ja mahdolliset kulttiesineet kertovat oikein tulkittuina paljonkin esi-isiemme uskomuksista ja uskonnollisista piirteistä.
Uskontojen jaottelu
Tavat lähestyä uskontojen syntyä ja asemaa voidaan näkökulman mukaan jaotella karkeasti kolmeen luokkaan:
Uskontoja todellisuuspohjaa vailla olevina ihmisen keksintöinä tarkastelevat mallit, eli funktionaalinen selitys uskontojen synnystä kertoo, mitä tarkoituksia varten uskonnot ovat alun perin syntyneet. Aikaisemmin uskonnot ovat syntyneet tarpeista selittää maailman syntyä ja toimintaa sekä luonnonlakeja. Myös uskontojen rooli moraalin ja yhteisöllisyyden ylläpitäjänä on ollut tärkeä.
Uskontoja progressiivisesti tosina tarkastelevat mallit, Baha´i ja jotkut Islamin suuntaukset opettavat, että useat uskonnot ovat olleet tosia mutta tiedoiltaan vajaita ja että heidän uskontonsa on viimeinen, täydellinen uskonto.
Tiettyä uskontoa absoluuttisesti totena tarkastelevat mallit, eli kaikkia muita uskontoja pidetään väärinä, yleensä joko Saatanan tai jonkun muun yli-inhimillisen olennon yrityksenä johtaa ihmiskunta harhaan.
Sosiologinen analyysi
Sosiologisessa analyysissa uskontoja voidaan jaotella sen yhteiskuntatyypin mukaan, jossa ne ovat syntyneet. Shamanistiset uskonnot liittyvät keräily- ja paimentolaistalouksiin, kirjauskonnot maatalousyhteiskuntiin. Hindulaisuuden yhteyttä Intian niemimaan yhteiskunnalliseen rakenteeseen osoittaa se, että hindulaisuus ei ole kyennyt leviämään sen ulkopuolelle.
Ranskalainen sosiologi Emile Durkheim on kirjoittanut, että “Uskonnossa yhteisö palvoo viime kädessä itseään ja jaettuja normejaan.” Toisaalta suurten kirjauskontojen syntyminen voidaan yhdistää kaupunkien kasvuun ja yhteiskuntien monimutkaistumiseen.
Yhteiskuntien monimutkaistuminen toi mukanaan hierarkkisen luokkayhteiskunnan ja laajamittaisen sosiaalisen sorron. Voittajiksi selvisivät sellaiset uskonnot, jotka kykenivät jakamaan ihmisille tuonpuoleista toivoa ja lohtua, koska heidän elämässään todellisuudessa sitä ei ollut. Voisi kai sanoa, että ainoa tasa-arvoinen asia kaikilla luokilla oli kuolema ja ilmankos sitä keskiajallakin paljon pohdittiin - antiikista puhumattakaan.
Eräät tutkimukset osoittavat jaetun uskonnon toimivan voimakkaana keskinäisen luottamuksen lisääjänä ja yhteistoimintaan liittyvien ongelmien ratkaisijana.
Uskontojen kehittyminen ja evoluutio
Kun haluamme tutkia nimenomaan uskontojen kehittymistä ja niiden evoluutiota, muutosta ajassa, tarvitsemme aineistoa riittävän pitkältä aikaväliltä.
Uskonnot eivät synny tyhjästä eivätkä syrjäytä edeltäjiään jäänteettömästi. Esimerkiksi Mesopotamiassa jumalmaailma ja uskonnolliset rituaalit kehittyivät kolmen vuosituhannen ajan katkeamattomasti, vaikka valtakunnat sortuivat, kansat vaelsivat ja alueella puhutut kielet vaihtuivat.
Mesopotamian siirtyessä esihistoriasta historiaan sumerilainen uskonto tulee näköpiiriin vuoden 3000 ekr tienoilla. Uskonnollinen perinne muokkautui ja muuntui, mutta ei kolmen vuosituhannen aikana kertaakaan katkennut. Uudet kansat omaksuivat vanhempien uskonnosta runsaasti piirteitä ja tulkitsivat omaa perinteistä uskontoaan uudessa valossa.
Seemiläiset jumaluudet samaistettiin sumerilaisiin. Sumerilainen auringonjumala Utu oli seemiläisille tulokkaille sama kuin heidän Shamashinsa ja niin seemiläinen auringonjumala mukautettiin sumerilaiseen jumalaan lainaamalla hänelle piirteitä sumerilaisesta jumalasta.
Historiallisesti vanhempi perinne säilyy muutosten edessä ja sopeuttaa uudemman perinteen itseensä. Siinä tapahtuu hidasta ja hallittua muutosta, jossa sama uskonnollinen ydin kehittyy ja mukautuu, mutta ei missään vaiheessa korvaudu kokonaan uudella järjestelmällä. Uudet uskonnot nousevat joko vanhojen sisältä tai tulevat alueen ulkopuolelta, mutta molemmissa tapauksissa suuri traditio jatkuu murroskohdan ylikin.
Kulttuurisesti aktiivisesta keskuksesta uskonto myös ajautuu reuna-alueille, joskus myös toisinpäin, kuten juutalaisuuden ja kristinuskon levitessä antiikin maailmassa.
Kreikassa vanhat indoeurooppalaista perua olevat jumalat saivat seemiläisiä piirteitä, eli indoeurooppalaiset paimentolaisjumalat sopeutuivat Lähi-idästa peräisin olevaan temppelikeskeiseen uskontoon.
Kreikkalainen Adonis kantaa nimessään muistumaa alkuperästään ja noudattaa kultissaan kuolevan ja ylösnousevan seemiläisen jumaluuden esikuvaa.
Loppujen lopuksi
Välimeren alueen monijumalaisilla uskonnoilla on kaikilla paljon yhteisiä piirteitä keskinäisen lainautumisen ja muokkautumisen ansiosta. Muinaiset roomalaiset pitivätkin Juutalaisuutta (joka oli monijumalaisessa välimerenmaailmassa oikeastaan luonnonoikku ja poikkeus) suorastaan ateismina, koska siinä oli vain yksi jumala. Toisaalta tämä avoimuus ei rajoitu monijumalaisiin uskontoihin. Kaikki Lähi-idän tärkeimmät monoteistiset uskonnot eli juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat myös saaneet vaikutteita niin toisiltaan, kuin muista uskonnoista.
Juutalaisuuden sisällä syntynyt kristinusko kehittyi erittäin vahvasti kreikkalaistuneessa maailmassa ja omaksui teologiaansa antiikin Kreikassa syntyneitä ajatuksia.
Kristinusko käytti myös hyödykseen vanhempaa uskonnollista perinnettä niin kirkkoarkkitehtuurissa, kuin kansan suussa syntyneissä legendoissa. Vanhat uskonnolliset juhlat siirtyivät rituaaleineen kristillisiksi pyhimysten muistopäiviksi ja kuolleesta ja ylösnousseesta Tammuzista lainattiin estoitta Pyhän Yrjön tarinaan.
Lähi-idän uskontohistorian käännekohtana on ollut monijumalaisten järjestelmien syrjäytyminen yksijumalaisten tieltä. Monijumalaiset uskonnot syrjäytyivätkin nopeasti syrjäseutujen takapajuiseksi pakanuudeksi (eli “ho paganos = maalainen).
Kaiken kaikkiaan ihmiskunta on suurimman osan ajastaan uskonut monijumalaisiin uskomus järjestelmiin ja palvonut hyvin monia jumalia ja henkiä. Uskovaisiahan ne aikaisempiinkin uskontoihin uskoneet ihmiset ovat tietysti olleet. Kristinusko kielsi monet pitkään käytössä olleet perinteet ottamalla käyttöön yksijumalaisen järjestelmän. Silloin iskivät vastakkain hyvin integroituneet kulttuuriset ja hengelliset perinteet ja käytännöt ajassa. Kirkko työskenteli kasvattaakseen auktoriteettiaan ja vastustaessaan antiikin uskomuksia ja tuntiessaan niiden olevan uhkana itselleen. Tämä hajaannus vanhojen perinteiden ja uuden nousevan kristillisyyden välillä aiheutti hyvin paljon vastakkainasettelua, sekä konflikteja ja vainoja. Silloinkin oli kyseessä vastakkainasettelu konservatiivien ja liberaalien välillä.
Vaikka kristinusko levisi ympäri Eurooppaa, monet yksilöt ja ryhmät, etenkin maaseudulla, jatkoivat vanhojen perinteiden ja uskomusten kunnioittamista.
Juutalaisuus, kristinusko ja islam säilyttivät suuren määrän aiempaa uskonnollista ainesta. Esimerkiksi Ensimmäisen Mooseksen kirjan luomis- tai vedenpaisumuskertomus, jotka molemmat ovat mesopotamialaista perua, mutta ovat kelvanneet kaikkien kolmen monoteistisen uskonnon oppi- ja uskomusjärjestelmiin.
Nykyiset valtauskonnot ovatkin monien vanhojen uskontojen ja uskomusten muodostamia tilkkutäkkejä. Oikeastaan sama asia, kuin se, että mehän asumme oikeastaan aikaisempien sukupolvien luiden päällä, kuten tulevatkin sukupolvet tulevat tekemään.
Petteri Sortes
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti